Tänään vietetään valmentajanpäivää ja päätin pohtia missä kohtaa itse kuljen valmentajanpolullani. Samalla tässä voin todistella reflektioni syvyyttä. Olen ollut mukana ensimmäisellä valmentajakurssilla keväällä 1991 ja Timo Vuorimaa on edelleen rautaa. Suoritan tällä hetkellä valmentajanammattitutkintoa toista vuotta Vierumäellä. Koulutuksia tähän väliin on mahtunut useita ja lajejakin useampia, mutta mennäänpä itse asiaan.
30 vuotta, ihmisenikä ja monenlaista valmentamista eri tasoilla. Tänä päivänä keski-ikäinen elämäntaparemontintekijä on vakioasiakkaani. Helppo samaistua, kokemusta löytyy ja esimerkkinä menestyksekäs oma muutos. Noilla avuilla olen pärjännyt ja olen mielestäni aika loistava koutsi tässä genressä. Tässä kohtaa uraa kykenen näyttämään esimerkkiä. Ajan kuluessa minun on kyettävä pärjäämään suullisesti ja kirjallisesti. Ajoittunee samaan ajankohtaan jolloin valmistun myös valmentajaksi. Tämä koulutushan ei ole aikaraameihin sidottua. Kun kykenen osoittamaan osaamiseni, valmistun. Niin helppoa mutta niin vaikeata. Menen tässä itsekin toisinaan jumiin miettiessäni mistä kirraa kiinni. Kirjoitan suoritustunteesta ja mitä se minulle merkitsee. Kuinka käsinkosketeltavaa se on ja mitä se hurmos parhaimmillaan tarkoittaa. Kuinka paljon ihminen kykenee käyttämään kehon talletuksia. Mitä sieltä mielensyövereistä voikaan kaivaa. Mutta ei, kesken taas kirjoittamisen kupla nouse otsaan. En vain pääse yli epäonnistumiseni kanssa. Kun kurssi koronan myötä lähti sivuraiteelle, on ilo ollut kateissa. Unohtaessani opiskelun koen olevani loistava koutsi. Palatessani opiskelualustalle löydän keskeneräiset työt. Arvostelemattomat suoritukset risovat kaikista eniten. Kehä jota kierrän on valitettavan pieni. En tiedä mitä aika Sierra Nevadassa tuo eteeni. Löytyykö ympäristöä vaihtamalla uusi draivi opintoihin. Todennäköisesti minun tulisi kasvaa ja taipua johonkin sopimattomaan muottiin. Näin olen sen pohtinut, kun muut kollegat onnistuvat saattelemaan tutkinnon loppuun. Ei näytä näppäryys riittävän tässä kohtaa. Alasti kalliollakaan huutaminen ei helpota kuin hetkeksi. Tunnen niin vahvasti ja rohkaista ihmisiä saa minut jatkamaan työtäni. Se ei fillarien myyminen samanlaista kiksiä saa aikaiseksi, vaikka pankinjohtaja saattaakin olla toista mieltä. Vielä tulee päivä kun loistan varjossa menestyvän urheilijan taustajoukoissa ja voin myhäillä partaani.
Näin sitä ajattelee ruuanlaiton lomassa matkan puolimatkan tienoilla. Kohti parempaa valmentajuutta ja syvempiä tunteita. Kun aallonharja on korkea on pohjakin alhaalla, suunta vain tulisi olla maltillisesti yläviistoon. Tyynessä säässä sitten poissa parrasvaloista ja happea keräten uuteen nousuun sekä kauteen. Näin sen vuosikellon kuvailisin liikkujan kuin valmentajakin näkökulmasta.
Kommentit ei sallittu