Klo 12.23 herään vartinmittaiselta päiväunelta. Takana on aamu-uinti ja lounas. Eikö kuulostakin hyvältä perjantaiselta työpäivältä? Lauantaihan menee kenkiä esitellessä paikallisessa urheiluvälinekaupassa. Loppupäivän ohjelma on vielä avoin, sillä ainahan puhelin voi soida. Tällöin yrittäjä yleensä singahtaa. En ole hälytysvalmiudessa, mutta asiat jotka olen luvannut hoitaa tipahtalevat ikään kuin muiden aikataulujen mukaan. Olen siis tottunut hoitamaan töitä silloin kun niitä on.
Tekisi mieli jaaritella vielä pidempäänkin, olenhan pitkästä aikaa blogia kirjoittamassa, mutta mennään nyt otsikkoon. Kuuloni on palautunut. Haluni kuulla on parantunut. Viime vuosina olen keskittynyt antamaan ääntä. Se ei ole oikein sointunut. Kiireiset ihmiset puhua pälpättävät. Viisaammat keskittyvät kuuntelemaan ja sitä kautta ymmärtämään. Yksilöitä täällä ollaan jokainen maitojunantuoma tai kullankaivajaonnenetsijä. Ne tarinat taustalla kiinnostavat ja ehdottomien totuuksien sulamiset ovat avanneet silmien lisäksi kuuloaistini.
Nautin liikkumisesta. Tunnen veden. Olen iloinen. Olen surullinen. Olen ihminen. Olen vajaavainen ja tarvitsen muita. Perheeni on antanut minun toteuttaa unelmiani. He ovat muovanneet minusta pikkiriikkisen epäitsekkäämmän. Uskon edelleen omaan erinomaisuuteeni. Siihen, että kun minä olen yhtälössä mukana niin 1+1 on enemmän kuin kaksi. Pidän sitä terveenä itseluottamuksena. Mutta yksin en pärjää. Täytyy olla paikka jossa voi olla alasti.
Vuosia kun katson taakse ymmärrän virheeni. Halusin jättää kädenjälkeni. En hyväksynyt ikääntyväni. Kuormitin tavoilla itseäni, joissa sain kannuksia, mutta kadotin itseni. En tiedä kuinka pitkä paluuprosessini on. Suunta ja tunne on selvillä. Katsotaan mistä seuraavan karikon löydän, sillä kaasuahan tulee painuttua jos ei omasta niin jonkun toisen puolesta.
Maapallo on pyöreä.
Kommentit ei sallittu