En ole varma kannattaako tästä edes kirjoittaa. Otan sen riskin kuitenkin, koska olen kyllästynyt jatkuvaan vääntöön. Olen itse ollut isäpoikavalmennussuhteessa ja oman pojan kanssa näin voi käydä tulevaisuudessakin. Toki olen häntä jo joukkuelajeissa ohjannut, mutta vielä aika pinnallisella tasolla. Mikään valmennussuhde ei varmastikaan ole kivuton ja sukulaissuhde vielä hankalampi. Tämä yhtälö sen sijaan tuntuu mahdottomalta. Sen voin hyväksyä jotenkin, että en häntä valmenna, mutta vaimoni kanssa emme edes pysty keskustelemaan liikunnasta. Olen tavallaan antanut periksi ja hyväksynyt tilanteen, mutta eihän se oikeasti onnistu. Minulla on omat mielipiteeni ja yritän kuunnella häntä, mutta sotahan siitä tulee. Missä kohtaa menee pieleen? Toivonkin nyt hänen vaikka anonyymisesti yrittävän selittävän minulle, mitä en ymmärrä. Jos jollain muulla on vastaavia kokemuksia, niin voisitteko ystävällisesti jakaa ne. Tarkoitus olisi jatkossakin elää ja kasvattaa lapsia saman katon alla.
Kommentit ei sallittu